Flunssakierrettä, koulujen alkuja, ja jännittäviä hetkiä ilmassa

 Pahoittelut hiljaiselosta blogin suhteen, mutta hiljaista on eloni ollut ihan kaiken muunkin suhteen viimeiset puolitoista kuukautta. Syynä on pitkittynyt sairastelu, joka alkoi elokuun alkupuoliskolla, jonka jälkeen emme täysin tervettä päivää ole nähneet. Heti alkuun pidimme omaehtoisesti kahden viikon kotikaranteenin, jonka aikana emme tavanneet muita kuin paria ystävää, jotka toimittivat sairastuvallemme ruokaa, ja heitäkin vain oven raosta. Lasten isähän oli luonnollisestikin työmatkalla nämä kaksi viikkoa, joten sain nauttia seinille hyppelehtivistä lapsista ihan omatoimisesti, jei!

Alkuun kyllä ei jaksanut juuri hypähdellä. :(

Näiden kahden viikon jälkeen olo alkoi tuntua jo melko normaalilta, joten rohkenimme takaisin ihmisten pariin. Jäljellä oli enää pientä nenän niiskutusta ja lievää köhää, joita en pitänyt enää vakavina. Ainut vaan, etteivät ne sitten loppuneetkaan, ja yksi kerrallaan meille palaili vakavammat oireet, ja tyttöjen käytyä koulua parisen viikkoa alkoivat oireet taas pahenemaan ja saikkupäiviä kertymään. 

Se tunne kun avopuoliso saapui kotiin, ja pääsin ekan kerran rauhalliselle
lenkille kahden viikon kotikaranteenin jälkeen!

Vierailimme lääkärillä pariinkin otteeseen, ja hoitaja kävi tekemässä meille koronatestit. Aluksi lääkärin mielestä oli ok lasten käydä koulua, kun testit olivat negat, keuhkoissa ei kuulunut mitään ja kuumetta ei ollut. Mutta sittenpä kuopuksella alkoi taas kuume nousemaan, ja sillä kertaa lääkärivisiitillä diagnosoitiin korvatulehdus. Kotona pysyteltiin taas viikon verran.

Tällä hetkellä lapset ovat takaisin koulunpenkillä, ja minä painiskelen sen kanssa, että tulisiko minun varata aika lääkärin suosittelemalle spesialistille, vaikka mielestäni tuntuu hassulle lähteä erikoislääkärille (ja röntgeniin) vain "flunssan" takia. Toisaalta, puolitoista kuukautta flunssassa ei kai mene ihan normaalin piikkiin?

Esikoisen ja minun karanteenitaidetta

Noh, se terveyshuolista. On tässä ehditty muutakin onneksi puuhailemaan, vaikkakin puolikuntoisina. Lapset aloittivat koulutaipaleensa elokuun loppupuolella, esikoinen meni ekaluokalle, ja kuopus aloitti saman koulun pienten ryhmässä, mikä on 3-4 vuotiaille. Niin liikuttavaa kun mun "vauvani" marssi reippaana kouluun ensimmäistä kertaa. (-Ja oikeastaan mihinkään kodin ulkopuoliseen hoitoon.) Esikoiselle muutos ei ollut suuren suuri, koska hän jatkoi samassa ryhmässä missä kävi jo kindergartenin, eli esikoululuokankin, jopa opettaja pysyi samana. Koulun alku on sujunut molemmilla sairasteluja mukaan lukematta kivasti. Kuopus alussa hieman arasteli päästää minua lähtemään aamuisin, mutta muutaman päivän jälkeen sekin alkoi sujumaan. Asiaa helpotti kovasti samalla luokalla oleva toinen, vuotta vanhempi suomalaistyttö, he saivat kivasti turvaa toisistaan kun luokalta löytyy edes yksi ihminen joka ymmärtää samaa kieltä. Kun kuopus oli viime viikon kotona potemassa korvatulehdusta, huomasin hänen laulelevan uusia englanninkielisiä lauluja jotka oli oppinut koulusta, joten jännästi se kielitaito vaan huomaamatta karttuu.

Isosisko vähän kannattelee jännittävää ja ujostelevaa pikkusiskoaan ensimmäisenä koulupäivänä.

Tutustumassa omaan luokkahuoneeseen uuden suomiystävän kanssa.

Syksyn jännittävimmät kokemukset tarjosi HAW Air Basen Family Day, jota odotimme kovasti koko perhe. Valitettavasti kuopukselta sekin peruuntui ja hän joutui jäämään kotiin sairastamaan isin kanssa. Ihmeen urheasti hän nieli pettymyksensä, vaikka oli laskenut päiviä "lentokonepäivään". Minä ja esikoinen menimme, koska emme ole varmoja tuleeko uutta tilaisuutta ennen kuin isin komennus täällä päättyy. Tapahtuma oli hauska, paljon eri kojuja ja tapahtumapisteitä, kasvomaalausta, ratsastusta, erilaisia pomppulinnoja jne. Mutta jännittävin, ja odotetuin kokemus tuona päivänä oli lento C17 -koneella Balatonin ylle! Näitä koneita täältä Pápasta käsin operoidaan, ja samoilla koneilla mm. evakuoitiin ihmisiä Afganistanista vähän aikaa sitten. En tunnista montaakaan konetyyppiä maasta käsin, mutta nämä jyhkeät koneet on mielestäni niin sympaattisia, minulla tulee aina mieleen lentävä elefantti Dumpo näistä. C17 siis tunnistan,.

Meille annettiin pikaiset turvaohjeet terminaalissa, ja sitten marssittiin koneeseen. Esikoista alkoi tässä vaiheessa jännittää niin paljon, että itkukin tuli, mutta onneksi lopulta voitti pelkonsa ja päästiin kyytiin. Matkustuskokemus oli hyvin erilainen kuin matkustajakoneissa. Meille oli laitettu penkit koneeseen, mutta ne olivat sellaista paksua kangasta, vähän kuin retkijakkarat. Koneen sisätilat muutenkin voidaan muokata aina tarpeita vastaavaksi.  Aina penkkirivejä ei siis ole, usein koneet ovat täynnä rahtia. Väistämättä kävi mielessä myös se pakolaisten tilanne, kun meitä oli koneessa reilut sata, ja evakuointilennoilla jopa 700 ihmistä ahtautuneina samaan tilaan. Koneessa ei ole ikkunoita, joten nousuun lähdön tunsi vain mahanpohjassaan. Matka Balatonille sujahti hetkessä, ja sitten seurasi jännittävin ohjelmanumero, lastausluukut avattiin kesken lennon! Jännitin tätä hieman etukäteen, mutta ei se sitten ollutkaan niin pelottavaa, ikimuistoinen kokemus kylläkin! 

Tutustumassa koneen sisätiloihin ennen lentoa.

Valitettavasti minulla ei ole hienompaa kameraa käytettävissä,
 mutta jos tarkasti katsotte, kyllä sieltä Balatonin maisemat siintää!

Lasten lisäksi joku muukin aloittelee taas opintojaan, nimittäin minä! (Ja kyllä toi daddykin kävi Saksassa yhden kurssin suorittamassa.) Kun kuopuskin aloitti koulun, vapautui minulle vapaa-aikaa arkipäiviin, ja vaikka todellakin aion osan niistä hyödyntää ihan vain itseäni toteuttaen, maalaten, lukien ja joogaten, kaipaavat aivotkin välillä uutta nakerreltavaa. Lisäksi mietin, että kun Suomeen paluu on joka tapauksessa edessä ennen pitkää, CV:n aukkojakin olisi ihan hyvä kutistaa hieman päivittämällä osaamistaan. Niinpä otin yhteyttä entiseen opettajaani, ja hänen avustuksellaan sain vihiä alkamaisillaan olevasta Digitaalisen Markkinointiviestinnän kurssista, joka täydentäisi kivasti entisiä tutkintojani, joten päätin hakea kurssille. Ihan hyvää tekee, jo tietokoneen avaaminen liki neljän vuoden jälkeen tuntui lähes ydinfysiikalle, kun olen pärjännyt kännykän ja tabletin mobiilisovelluksilla nämä kotonaolovuodet. Takana on vasta ensimmäinen orientaatiopäivä, mutta flunssaputken hetkellisesti laskettua innostumistani (mihinkään...), olen kyllä taas innolla mukana. Jos tämä kurssi tuntuu kiinnostavalta, olisi kevättalvelle vielä toinenkin kurssi mitä voisin miettiä.

Pätevänoloinen sijainen on jo löytynyt!

Tällaista meidän syksyymme tänä vuonna. Sää on hellinyt viime päiviin asti jopa helteisillä lukemilla, mutta nyt päivälämpötila on laskenut 20 asteen alapuolellekin, ja aamuisin voi sanoa olevan jopa kylmä (reilustikin alle 10 astetta), kun lasten kanssa kouluun poljetaan. Toisen Suomi-äidin kanssa ihmeteltiin, kun opettajat päivittelivät lastemme kuoriasuja aamulla. ("Tehän olette jo ihan talveen varustautuneita!") Lapset sanoivat niistä huolimattakin että tuntuu kylmältä, mutta osa vanhemmista tuo lapsensa kouluun tosi kevyennäköisissä kamppeissa vielä talvellakin. Varmaan kulttuuriero, joissain maissa ei kai vain sitten olla ulkona jos on kylmää. Ja joissain maissa ei vain ole koskaan niin kylmä. Loppuviikon säätila taas näyttää +23-astetta, joten sitten taas pärjätään vähän kepeämmin, aamut saattaa toki silti tuntua Jo hyvinkin vilpoisilta, joten Suomen syksyjen opettamalla rutiinilla puetaan lapset jatkossakin.

Kiitos mielenkiinnostasi, jos jaksoit lukea omanapaista sairastelukierrepostaustani tänne saakka. Se nyt vain on hallinnut ja varjostanut tämän syksyn tekemisiä. Toivottavasti käänne parempaan on jo edessä. Minulla on tekeillä myös kaksiosainen postaus Helmet-lukuhaasteesta johon osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa, pulautan ne pihalle asap, kunhan saan viimeisetkin kohdat täytettyä.

Kuulumisiin! 😘