Kotiäitikomennus

Mieheni vietti tämän viikon Unkarissa tutustuen mm. tulevaan työpaikkaansa ja esikoisemme kouluun, mutta reissun tärkein tarkoitus (ainakin mielestäni!) oli etsiä meille katto päämme päälle komennuksen ajaksi. En koe olevani kauhean kranttu asuntojen suhteen. Täällä kotonakin valitsimme nykyisen kotimme järkevän hinnan ja kätevän sijainnin perusteella ennemmin kuin uutuuttaan kiiltelevän kohteen hienommalta alueelta, jossa olisimme saaneet samalla rahalla vähemmän neliöitä. Toki olimme lapsettomia nykyisen kotimme ostaessamme, joten hiukan eri asioihin nykyisin kiinnittäisi huomionsa. Siperia opettaa, kuten sanotaan. Mutta takaisin lähipäiviin. Koska en itse päässyt tälle asunnonmetsästysreissulle mukaan, kirjoitin miehelle tietenkin pitkän listan toiveista tulevan kodin suhteen mukaan. Ja vannotin ottamaan paljon kuvia, hän kun ei yleensä muista niitä juuri räpsiä. Sanoin toki, etten edes oleta että asunnosta löytyisi kaikki mitä listaani kirjoitan, mutta siinä on juttuja joihin m

Olen muuttanut elämäni aikana lukuisia kertoja. Olen muuttanut asunnosta toiseen, kaupunginosasta toiseen ja kaupungista toiseen. Tämä muutto on kuitenkin ensimmäinen kun muuttoni suuntautuu maasta toiseen. (Huh, maanosa sentään säilyy samana!) Tämä on myös ensimmäimen muutto, jossa mukanani muuttaa pari kappaletta itse tehtyjä ihmisiä. Niinpä tämänkertainen muutto on nostanut esiin tuttuja, mutta myös aivan uudenlaisia kysymyksiä. Niin muilta, kuin myös oman mieleni syövereistä. Kyllä nämä molemmat varmaan saadaan mukaan mahtumaan...  "Milloin muutatte?" Tämä on se yleisin kysymys, ja myös se, johon minulla ei ole antaa kuin suurpiirteinen arvio. Syksy sisältää paljon yksin lasten kanssa kotona oloa mieheni kouluttautuessa uuteen työhönsä. Varsinainen perehtyminen työhönsä hänellä alkaa marraskuun alkupuolella, jolloin hän siis ainakin pakkaa kamppeensa ja muuttaa Unkariin. Se, seuraammeko me perässä heti, riippuu siitä milloin saamme asunnon sieltä. Ensi viikolla p

Iho veltostuu, luut haurastuvat, hedelmällisyys romahtaa, lihakset surkastuvat, näkö heikkenee... Kääk! Google ei lupaile pelkkää hyvää nelikymppiselle naiselle. Sillä sitä minä nyt olen, nelikymppinen. Viidennellä kymmenennellä. Keski-ikäistyvä. Kuluneisiin neljäänkymmeneen elämäni vuoteen mahtuu niin paljon. En nyt ala pitkästyttämään teitä koko elämäntarinallani, mutta viimeksi kulunutta vuosikymmentä haluan hetken fiilistellä. Ensimmäinen vuoteni kolmikymppisenä alkoi erolla silloisesta parisuhteestani, mutta siitä seurasi elämäniloa, juhlia ja ystäviä tihkuva ilon vuosi. Sitä vuotta muistelen varmaan hymyssäsuin vielä seniorikodin kiikkustuolissa istuessanikin. Täytettyäni 31 tapasin halloweenbileissä nykyisen muruni, ja siitä alkoi aivan uudenlainen aikakausi elämässäni. Voisin sanoa, että nämä vuodet ovat antaneet minulle kaiken sen, mitä olen elämältä ikinä pyytänyt. Meillä on oma koti, sain itselleni todella mieluisan työpaikan, olemme matkustelleet paljon, ja vuosikau

Vietimme viime viikolla tyttöjen ja äitini kanssa mukavan aamupäivän Kuopion torilla kierrellen. (Tässä kohtaa huomaan olevani erittäin amatöörimäinen blogin kirjoittaja, olisihan minun pitänyt muistaa ottaa kuvia tekstin piristykseksi. Mutta jostain se on aloitettava, niin mennään nyt teksti edellä, ja skarppaan jatkossa niiden kuvien suhteen.) Syy keskustaan tulollemme oli tylsähkö, jouduin käymään verikokeissa työterveydessä lähestyvän nelikymppisyyden (kääk!) aiheuttaman vuosikontrollin vuoksi. Mummo jäi lasten kanssa torille avattuun Uppo-Nalle aiheiseen leikkipuistoon odottelemaan. Selvisin kokeista kuitenkin nopsaan, joten meille jäi mukavasti aikaa kierrellä keskustassa ennen kuin pienimmäisen päiväuniaika alkoi painamaan päälle. Lounastimme oikein perisavolaisen lounaan torin muikkukojulla. Napsimme kolmeen pekkaan annoksen herkullisia muikkuja,mummolla ei ollut vielä lounasnälkä. Kyllä nämä lapset savolaisiksi tunnisti, sen verran "suu nappas" tälle herkulle molem

Kun lähtömme varmistui, tai totta puhuakseni jo paljon ennen sitäkin, alkoi päähäni putkahtelemaan kysymyksiä ja asioita, jotka täytyi selvittää justnytheti, tai mieluiten jo eilen. Monta iltaa kuluikin googlailemalla kohdemaata ja -kaupunkia, kieltä, kulttuuria jne. Olen usein miettinyt, että olisi kivaa asua joskus ulkomailla, mutta en ollut tullut edes ajatelleeksi asuvani joskus Unkarissa. Googlailumaratonini vahvistivat lähtöintoani. Vaikka Unkarin poliittinen ilmapiiri on viimeaikoina ollut suomalaisille hieman epäsuosiollinen, uskon kuitenkin meidän solahtavan Unkariin kohtuullisen mukavasti, kun pysyttelemme kuitenkin Euroopassa. Tuleva kotikaupunkimme Pápa vaikuttaa mukavan kompaktilta, mutta kauniilta ja viihtyisältä 32 000 asukkaan pikkukaupungilta. Unkarin kieli taas... Noh, sen oppiminen ei tule olemaan helppoa. Yhteisestä Suomalais-Ugrilaisesta kieliperimästä ei taida olla apua kuin korkeintaan sanojen lausumisessa. Haluaisin oppia edes perustervehdyksiä ym. alkeita j

Loppukeväästä elämämme kulki tutuilla raiteillaan. Olin kotiäitinä nuoremman lapsemme hoitovapaalla ja näin oli tarkoitus jatkaa vuodenvaihteeseen saakka. Esikoisen kanssa töihinpaluu oli aikoinaan sujunut helposti, mutta nyt asia mietitytti kovasti jo puolta vuotta ennen varsinaista töihinpaluuta. Lisäksi taisin potea jonkinlaista neljänkympinkriisiä elokuussa mittariin pompsahtavien pyöreiden johdosta, koska pohdiskelin tulevaisuuttani nykyisessä työssäni ja mietin uusia mahdollisuuksia. Joskus asioilla vain on tapana ratketa itsestään. Miehelleni tarjoutui mahdollisuus hakea työkomennusta Unkariin, hän haki ja sai paikan! Täten muutamme loppuvuodesta koko perhe Unkariin Pápaan, pieneen 32 000 asukkaan kaupunkiin. Blogissa keskityn kertomaan muutostamme, sopeutumisestamme uuteen maahan, elämästämme Unkarissa ja myös muista matkoistamme sieltäkäsin. Koska luonteeni on hieman keskittymiskyvytön, voi luvassa olla sivuraiteitakin muihin mieltäni kiinnostaviin asioihin ja ilmiöihin.