Kansainvälistä imetysviikkoa vietetään Suomessa 28.9. - 4.10.2020. Tämän viikon kunniaksi haluan itsekin poiketa hieman normaaleista aiheistani, ja kirjoittaa minulle henkilökohtaisesti hyvin lähellä sydäntä olevasta asiasta, imetyksestä.
Kirjoittaessani imetyksestä, on minun palattava ajassa taaksepäin esikoiseni odotusaikaan kuusi vuotta sitten, ja ehkä jopa vieläkin kauemmas halutessani tutkia ennakko-odotuksiani sekä oletuksiani.
Olin 35 -vuotias saadessani esikoiseni, ja olin tuohon ikään mennessä ehtinyt jo suremaan jääväni lapsettomaksi. Loppuun asti kestävä raskaus itsessään oli minulle siis jo unelmieni täyttymys, mutta imetykselle en liiemmin ollut uhrannut ajatuksiani. Ajattelin kyllä imettäväni, mutta en pitänyt asiaa mitenkään ehdottomana, vaan ajattelin että "imetän jos se onnistuu, jos ei, ruokin pullosta". Ja tämä on minusta edelleen yksiselitteisen järkevä ajatus, sillä lapsen imettäminen ei ole mikään hyvän äitiyden mittari. Lapsen ravinnonsaannin ja muiden perustarpeiden turvaaminen sen sijaan on, ja sen tehtävän pystyy vallan mainiosti täyttämään myös pullosta ruokkimalla. Tästä syystä johtuen olin itse vähintäänkin yhtä ällistynyt kuin kaikki muutkin löytäessäni itseni itkemästä pettymystäni, kun esikoisen aikaan maito nousi hitaasti, vauvan paino ei lähtenyt nousemaan, ja jouduimme turvautumaan korvikkeisiin. Ne hormonit!
Olen imettänyt kahta lastani tällä hetkellä yhteensä 5 vuotta ja 4 kuukautta (esikoista 2v9kk ja kuopuksen kanssa jatkamme edelleen yöimetyksin, hän on nyt 2v7kk), ja tutuksi on siis tullut täysimetys, osittaisimetys, raskaana imettäminen, julki-imetys, tukkeutuneet tiehyeet, pumppaaminen, pureminen, hormoniheilahtelut, imetysjano sekä -nälkä, pinkeät rinnat ja lerpahtaneet pussukat, maidonnousun ongelmat ja myöhemmin ylitulvivat maitohanat, huonot imuotteet, refluksivauvan imettäminen, auki unohtuvat imetysluukut ja maitotahrat vaatteissa.
Tuttua on myös erilaiset tunnemyrskyt mitä imettäminen aiheuttaa, jatkuva univaje yöimetyksistä johtuen (osaan kyllä nukkua samalla, mutta väkisinkin unenlaatu kärsii kun havahdun vauvan/taaperon napatessa kiinni), omien menojen, lääkitysten, syömisten ja juomisten suunnitteleminen imetyksen mahdollistavaksi. Mutta myös se pakahduttava rakkaudentunne kun olen lähellä pienokaistani, omassa imetyskuplassamme, ja tiedän tarjoavani hänelle luonnon oman superfoodin lisäksi turvaa ja rakkautta. Se helppous, kun pienen vauvan kanssa ruoka kulki aina kätevästi mukana, eikä vaatinut pullojen sterilointia tai lämmittelyä. Ja se, että tiesin myös lohdun olevan aina lähellä, jos mikään muu ei auttanut.
Ennen ensimmäistä imetyskertaani olisin kaivannut hieman enemmän tietoa aiheesta. Toivoisin, että neuvoloissa panostettaisiin tähän entistä enemmän nykyisin. Imetyksen tuen sivut löysin vasta vauvan jo synnyttyä, sieltä löytyvän tiedon olisin jälkiviisaana halunnut omaksua edes teorian tasolla jo aiemmin. Olisin halunnut tietää, että imetys voi alkuun sattua kuin tikarin isku (muttei sen kuulu sattua koko aikaa), ja että vaikka maito ei nousisi heti sairaalassa, ei peli ole vielä pelattu, useimmilla se nousee kyllä. (-Ehkä omaan lepoon ja ravinnonsaantiin olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota raskaan synnytyksen jälkeen, tyhjästä kun on paha nyhjäistä.)
Kanssaihmisiltä olen saanut yllättävän positiivista palautetta, verrattuna tarinoihin joissa olen kuullut toisten imettäjien saaneen lokaa niskaansa joskus jopa terveydenhuollon henkilöstöltä. Huomaan joskus ihmisten kulmakarvojen kohoavan hienoisesti kertoessani imettäväni kuopustani yhä, mutta kukaan ei ole sanonut minulle mitään negatiivista asiaan liittyen, ainakaan päin naamaa. Olen imettänyt siellä, missä vauvalle on nälkä sattunut tulemaan, ja koen että julki-imetys häiritsee ympäröivää maailmaa huomattavan paljon vähemmän kuin nälkäänsä itkevä vauva. Äitini, anoppini ja mummoni kokemuksista olen kuullut tavoista vuosien takaa. Isäni puolen isovanhemmat eivät enää eläneet kun minusta tuli äiti, mutta muistelen vanhaksi eläneen pappani kertoneen olleensa hyvin pitkään imetetty. Näiden kokemusten pohjalta tunnen olevani osa jotakin ikiaikaista ketjua, jossa jo esiäitimme aikoinaan imettivät lapsiaan.
Parhain tukijani imetystaipaleellamme on ollut lasteni isä. Luulisin, että esikoiseni syntyessä hän oli jopa minua tietoisempi imetyksen eduista, ja kannusti minua imettämään. Tässä hänelle julkinen kiitos saamastani tuesta, ja siitä että hän on ajatellut lastemme parasta. ♡
Informatiivisinta tukea olen saanut Imetyksen tuki ry:lta, jonka facebook- ja nettisivuja tavasin etenkin esikoisen synnyttyä silmät ristissä maitohuuruissani. Myös toiset äidit ovat olleet merkittävänä tukena, sekä kanssaimettäjät että pulloruokkivat äidit. Monen monta unetonta yötä on pelastanut lasteni ikätovereista koostuvat tukiryhmät (jo tieto siitä, että vertaistukea on saatavilla whatsapp-viestin päässä auttoi useimmiten), mukavista naapureista muodostunut tukiverkosto, josta sai niin kokemusperäistä neuvoa, imetysherkkuja kotiintoimitettuna, pumppua lainaan jne. Mahtavaa yhteisöllisyyttä.
Tiedostan, että oma imetystieni alkaa olla jo loppusuoralla. Viisas luontoäiti on valmistellut minua tähän jo pitkään, välillä tunnen hienoista uupumista jo koko touhuun. Mutta iltaisin kuopuksen nukahtaessa rinnalle, yritän haalia varastoon tätä rakkautta ja läheisyyttä. Lapset ovat pieniä vain niin ohikiitävän hetken, ja tiedän, että vaikka nyt välillä rasittaisikin, tulen loppuelämäni vaalimaan näitä muistoja ja hetkiä, ja kaipaamaan niitä aina kun kuulen pienten vauvojen itkua.
Hyvää Kansainvälistä imetysviikkoa teille kaikille, äideille, vauvoille, tukihenkilöille. ♡
Lisätietoa imetyksestä:
Ylläoleva teksti pohjautuu täysin omiin kokemuksiini imettämiseatä, ja on silkkaa ajatustenvirtaa itselleni rakkaasta aiheesta. Minulle on täysin selvää, ettei imetys luonnistu kaikilta, eivätkä kaikki halua imettää. Tässä kohtaa kukin äiti saakoon vapauden itse päättää, tulematta tuomituksi imettämättömyydestään tai "liian pitkästä" imetyksestä.
Kuvituskuvissa otoksia kuopukseni imetystaipaleelta. Esikoisen imetystaival oli tietenkin se maailmaani vavahdutta ensikokemus, mutta valitettavasti en nyt helposti päässyt käsiksi kuva-arkistoihini siltä ajalta.
Kommentit
Lähetä kommentti