Äitiys on opettanut minulle monen monituista asiaa, ja yksi niistä on kunnioitus yksinhuoltajavanhempia kohtaan. Nostan nöyränä hattua kaikille teille, jotka jatkuvasti yksin pyöritätte tätä perhearkea, ei ole taatusti aina helppoa!
Mieheni matkustaessa kouluttautumaan uuteen työhönsä seitsemäksi viikoksi en siis lähde vertaamaan itseäni yh-äiteihin, sillä se tuntuisi vähättelevälle oikeasti siinä tilanteessa olevia kohtaan. Minulla kun kuitenkin on se toinen aikuinen jolle soittaa kun on vaikeaa, ja tietenkin myös sen toisen vanhemman suoma taloudellinen tuki. Olkoonkin, että melkein kaksi kuukautta tämä tuki ja turva vaikuttaa kaukana, toisella mantereella. Mutta myönnettäköön, vähän kyllä jännittää, että miten tämä lähtee sujumaan. Minulle tämä on kuitenkin pitkä aika olla yksin vastuussa 24/7 arjen sujuvuudesta.
Haastetta hommaan lisää lähestyvä muutto. Olisi vielä tuhat ja yksi asiaa tekemättä, osa niistä varmaan onnistuu lasten kanssakin, osa voi olla hieman haasteellisempia järjestää. Uusien passien hankkiminen menee ensimmäiseen kategoriaan, nykyisen asunnon kohtalo jälkimmäiseen.
Kuopukseni on aivan ihastuttava vekkuli, mutta hän osaa olla myös erittäin haastava, ja tällä hetkellä myös hyvin vahvasti kiinni äidissä (-ja isissä, mutta tästä ei tietenkään juuri tällä kertaa ole apua). Käytän usein vertauskuvana pyykkien ripustamista. Toisinaan märät pyykit unohtuvat tunneiksi koneeseen, kun en vaan pääse niitä ripustamaan pikkuneidin alkaessa huutokonserton heti, kun yritän laskea hänet sylistäni lattialle. En siis yhtään tiedä miten saisin taiottua kotimme kelvolliseen kuntoon mahdollista myyntiä tai vuokrausta varten, jos yksi pyykkien ripustaminen voi helposti ottaa parikin tuntia. Onneksi pian viisi vuotta täyttävä isosisko on ruvennut ottamaan osaa pikkusiskon viihdyttämiseen myös hyvin itsenäisesti. (Tätä yhteistyötä katson äitinä sydän lämmeten. Kasvatamme kahta hyvin vahvatahtoista tytärtä, mutta ehkä joskus jotain on kasvatuksessa osunut kohdalleenkin.)
Isin poissaollessa monet arjen rutiinitkin menevät uusiksi. Mummit ja kummit ovat luvanneet autella kerhokuljetuksissa, kauppareissuissa ja toki ihan vain olla seuranakin. Mutta illan tullen minun on saatava lapset itsekseni nukkumaan. Esikoinen tulee taatusti ikävöimään iltasatuhetkiä isin kanssa. Ehkä videopuhelut isille iltaisin lievittävät vähän tätä ikävää ja luovat tilapäisrutiinin tähän erossaoloaikaan.
Vaikka vähän jännittää, uskon kuitenkin että tästäkin selvitään. Selviäväthän ne oikeatkin yksinhuoltajat. Yritetään keksiä paljon kivaa tekemistä, ja iloitaan vielä Suomen syksystäkin. Paistetaan omenapiirakoita ja pompitaan lätäköissä. Saunotaan omassa saunassa ja nähdään ystäviä. Askarrellaan perinteinen isinkotiinpaluu -kalenteri esikoiselle ruksittavaksi.
Ja jokainen päivä vie kohti sitä päivää, kun muuttoauto lähtee pihastamme kohti Unkaria, ja me kohti lentokenttää. Veikkaan, että vaikka aika tuntuu nyt pitkälle, tulee tuo päivä eteen kuitenkin nopeammin, kuin nyt osaa ajatellakaan!
Hyvää matkaa muru, kyllä me tytöt täällä pärjätään!
Mieheni matkustaessa kouluttautumaan uuteen työhönsä seitsemäksi viikoksi en siis lähde vertaamaan itseäni yh-äiteihin, sillä se tuntuisi vähättelevälle oikeasti siinä tilanteessa olevia kohtaan. Minulla kun kuitenkin on se toinen aikuinen jolle soittaa kun on vaikeaa, ja tietenkin myös sen toisen vanhemman suoma taloudellinen tuki. Olkoonkin, että melkein kaksi kuukautta tämä tuki ja turva vaikuttaa kaukana, toisella mantereella. Mutta myönnettäköön, vähän kyllä jännittää, että miten tämä lähtee sujumaan. Minulle tämä on kuitenkin pitkä aika olla yksin vastuussa 24/7 arjen sujuvuudesta.
 |
| Kotikaupungin nähtävyyttä, Veljmies-patsasta moikkaamassa |
Haastetta hommaan lisää lähestyvä muutto. Olisi vielä tuhat ja yksi asiaa tekemättä, osa niistä varmaan onnistuu lasten kanssakin, osa voi olla hieman haasteellisempia järjestää. Uusien passien hankkiminen menee ensimmäiseen kategoriaan, nykyisen asunnon kohtalo jälkimmäiseen.
Kuopukseni on aivan ihastuttava vekkuli, mutta hän osaa olla myös erittäin haastava, ja tällä hetkellä myös hyvin vahvasti kiinni äidissä (-ja isissä, mutta tästä ei tietenkään juuri tällä kertaa ole apua). Käytän usein vertauskuvana pyykkien ripustamista. Toisinaan märät pyykit unohtuvat tunneiksi koneeseen, kun en vaan pääse niitä ripustamaan pikkuneidin alkaessa huutokonserton heti, kun yritän laskea hänet sylistäni lattialle. En siis yhtään tiedä miten saisin taiottua kotimme kelvolliseen kuntoon mahdollista myyntiä tai vuokrausta varten, jos yksi pyykkien ripustaminen voi helposti ottaa parikin tuntia. Onneksi pian viisi vuotta täyttävä isosisko on ruvennut ottamaan osaa pikkusiskon viihdyttämiseen myös hyvin itsenäisesti. (Tätä yhteistyötä katson äitinä sydän lämmeten. Kasvatamme kahta hyvin vahvatahtoista tytärtä, mutta ehkä joskus jotain on kasvatuksessa osunut kohdalleenkin.)
 |
| Isosisko huolehtii |
Isin poissaollessa monet arjen rutiinitkin menevät uusiksi. Mummit ja kummit ovat luvanneet autella kerhokuljetuksissa, kauppareissuissa ja toki ihan vain olla seuranakin. Mutta illan tullen minun on saatava lapset itsekseni nukkumaan. Esikoinen tulee taatusti ikävöimään iltasatuhetkiä isin kanssa. Ehkä videopuhelut isille iltaisin lievittävät vähän tätä ikävää ja luovat tilapäisrutiinin tähän erossaoloaikaan.
Vaikka vähän jännittää, uskon kuitenkin että tästäkin selvitään. Selviäväthän ne oikeatkin yksinhuoltajat. Yritetään keksiä paljon kivaa tekemistä, ja iloitaan vielä Suomen syksystäkin. Paistetaan omenapiirakoita ja pompitaan lätäköissä. Saunotaan omassa saunassa ja nähdään ystäviä. Askarrellaan perinteinen isinkotiinpaluu -kalenteri esikoiselle ruksittavaksi.
Ja jokainen päivä vie kohti sitä päivää, kun muuttoauto lähtee pihastamme kohti Unkaria, ja me kohti lentokenttää. Veikkaan, että vaikka aika tuntuu nyt pitkälle, tulee tuo päivä eteen kuitenkin nopeammin, kuin nyt osaa ajatellakaan!
Hyvää matkaa muru, kyllä me tytöt täällä pärjätään!
Kommentit
Lähetä kommentti