Julkaisin edellisen blogikirjoitukseni kertoakseni poikkeustila-ajan, ja sosiaalisesti eristäytyneenä elämisen kulusta täällä Unkarissa. Sittemmin olen lukenut useamman facebook päivityksen, missä voivotellaan sitä, miten muiden faceista ja blogeista saa niin ruusuisen kuvan koko tilanteesta, ja että onko sitä sitten itse ihan luuseri jos ei jaksakaan opiskella mandariinikiinaa tai kiinnostu opettamaan lapsilleen kolmannen luokan ydinfysiikkaa tänä poikkeusaikana.
En tykkää "levitellä likapyykkejä" julkisesti, mutta nyt tuli vähän huono omatunto. Se, että kirjoitan eristäytymisajasta (-mikä tälle on muuten järkevä sana? Emme ole karanteenissa, eikä täällä ole ulkonaliikkumiskielttoja tmv. Vapaaehtoinen sosiaalinen eristäytyminen taas on rasittavan pitkä ja jankkaava jatkuvaan käyttöön. Kirjoitan eristyksestä, mutta tarkoitan siis edellä mainittua, ainakin tällä hetkellä. ) positiiviseen ja kannustavaan sävyyn, ei tietenkään tarkoita, ettei täällä käytäisi mitään negatiivisia tunteita läpi. Kirjoitan nyt vähän auki negailuja, olkaatte hyvät! ;)
Perhe-elämä
Perheeseemme kuuluu siis kaksi rakasta, mutta rasittavan aktiivista lasta (iät 5 ja 2-vuotta), sekä avopuolisoni (josta kirjoitan yleensä lyhyemmin vain miehenäni), joka on nyt viettänyt 2 viikkoa vapaavuorossa kotona seuranamme.
Ensimmäiset eristyspäivät olin varma, että parisuhteemme ei mitenkään voi tulla kestämään kahta viikkoa yhdessä 24/7. Kaikki mitä toinen teki, tai jätti tekemättä otti päähän. Mutta tilanteen tasoituttua, pakko myöntää, mies otti hyvin hommat haltuun, ja osallistuu tasapuolisesti lasten viihdyttämiseen, etenkin ulkoilujen suhteen.
Ja nuokakarat kullanmurut... En ole mistään asiasta elämässäni kiitollisempi kuin lapsistani, siksi ei tunnu luontevalle kirjoittaa heistä mitään negatiivista. Mutta tosiasiahan se on, että nuo hurjan aktiiviset pikkuihmiset ajavat minut hulluuden partaalle monta kertaa päivässä. Se jatkuva riehuminen ja kitinä, aaaaargh! Ja entä se jankutus: "Äiti, äiti,äiti, äitiäitiäiti..." koko ajan, vaikka isikin olisi vieressä joutilaana. Mutta ei, minun on pestävä käteni kesken pullataikinan vaivaamisen mennäkseni katsomaan kun: "pikkusisko ottaa tussin mun kädestä " tai "mä en haluu että toi tulee tänne!", tai jotain muuta yhtä suurta kriisiä.
Kaikki jotka on nähneet minut yhdessä lasteni kanssa, tietävät että olen heidän saatavillaan seitsemän päivää viikossa ja kellon ympäri. Aina ei vain jaksaisi, tekisi mieli mennä kaappiin piiloon syömään suklaata, ja itkeä ihan vähän. Oikeasti, valitan vähän, kerjään sympatiaa mieheltäni (tai vanhemmilta, tai keneltä vain läheiseltä joka sillä hetkellä jaksaa kuunnella) ja jaksan taas. Ja syön salaa vähän sitä suklaata.
Ulkoinen habitus
Sitähän voisi kuvitella, että kotiin eristäytyessä jää kivasti aikaa hoitaa myös ulkonäköään. Tiedättehän, värjätä hiukset, sheivata sääret,pestä, kuoria, kosteuttaa, nyppiä, viilata, maalata, hioa ja lakata. Mutta ei. Minähän olen ollut kotiäitinä viime vuodet jo muutenkin. Jos näille toimenpiteille ei meinaa löytyä rauhallista hetkeä normaalissakaan arjessa, niin ei kyllä löydy nyttenkään, kun esikoinenkin on kotona, ja normaalien arkirutiinien lisäksi pitää huolehtia etäkoulutehtävistä ja ruokahuollosta koko perheelle ym.
Tunsin oikein piston sydämessäni, kun ystäväni Sini haastoi minut instagramissa lisäämään kuvan itsestäni, ja tägäämään sitten 10 muuta kaunista naista. Kiitos Sinille, että ajattelit minusta niin kauniisti. Mutta kun peilistä katsoi kunnon kotipeikko, hiukset takkuisella mammanutturalla, ilman meikkiä ja keskellä päivää pyjamapaidassa, oli pakko hieman potkaista itseäni takamukseen ja kammata naamani, ja koittaa hieman skarpata.
Lenkille yritän pujahtaa silloin tällöin, mutta myönnän olevani mukavuudenhaluinen laiskimus. Minusta lenkkeily olisi mukavinta joko ystävän kanssa tai hyötyliikunnan merkeissä, mutta nyt kun nämä sosiaaliset kontaktit ja kauppareissut on karsittu minimiin, ja leikkipuistotkin suljettu, on mulle tosi vaikeaa kaapia motivaatiota painua lenkille ihan yksin. Etenkin jos sataa. (Joku vinkkasi äänikirjoista, se voisi olla hyvä juttu!)
Kotityöt
Tässäpä toinen huonon omantunnon paikka. Sillä nythän olisi vuosisadan tilaisuus konmarittaa koti. Mutta ei, tähän pätee osittain samat perustelut kuin yllä olevaan. Ja sen lisäksi, tämä kotona olo myös saa hieman lannistumaan jotenkin. Teen välttämättömät, siivoan keittiön silloin tällöin, imuroin ja pesen pyykkiä sen verran, että puhdasta riittää päälle (mikä on tässä tilanteessa aika pieni vaatimus, lue ylempää että sama pyjama toimii toisinaan hyvinkin sekä yö- että päiväasuna). Mutta en ole innostunut ikkunoita pesemään, enkä järjestelemään kuiva-ainekaappiamme. Kadehdin syvästi niitä oman elämänsä "marthastewartteja", jotka inspiroituvat jatkuvasti puunaamaan kotejaan, kun "on kerrankin aikaa!"
Talous
Tässä kohtaa olemme onnellisessa asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi koronatilanne ole merkittävästi vaikuttanut taloudelliseen tilanteeseemme. Mieheni työt jatkuvat, ja minä olen kotona kuten tähänkin asti. Asuntomme Suomessa on kuitenkin yhä myynnissä, eikä yleinen taloustilanne taida nyt sen myymistä helpottaa. Tässä tulee ikävästi takkiin. Mutta kun tiedostan miten moninverroin vaikeampia taloudellisia haasteita ihmiset ympäri maailman tällä hetkellä kokevat, enpä viitsi edes valittaa.
Vapaa-aika
Tämä kohta sisältää ehkä eniten harmituksen aiheita. Muutimme ekaa kertaa elämässämme maailmalle, keskelle kaikkea, tarkoituksenamme matkustella paljon nyt kun välimatkat on lyhyet. No emmepä ehtineet tehdä yhtäkään matkaa Unkarin rajojen ulkopuolelle, kun korona-kakka alkoi osua tuulettimiin, ja rajat sulkeutua. Sikäli meillä oli tässäkin tuuria, asummehan ajomatkan päässä esimerkiksi Pohjois-Italian ja Itävallan korona-alueista. Siis ettei tullut lähdettyä, ei olisi ollut kiva kunnia olla Pápan ensimmäinen koronatapaus. Mutta kyllä. Kaipaan matkustelua, ja jopa sitä tietoisuutta, että olisi matka varattuna vaikka puolen vuoden päästä, että olisi jotain kivaa odotettavaa. Tai että voisi odottaa kivoja vieraita meille kylään.
Myös ainoat henkireikäni tästä kotielämästä, joogatunnit, lenkit ja lounastreffit ym. on peruttu. Joten kun mieheni jo odotteli alkavaa työvuoroputkeaan että "pääsee tekemään edes jotain järkevää!", saatoin huokaista syvään ja pyöräyttää vähän silmiäni. Niinpä. Mä en pääse.
No siinäpä teille negatiivisuutta kerrassaan. Oikeasti elämä ei ole niin musta-valkoista. Välillä tympii ja on lannistunut olo, eikä mikään huvita. Välillä innostuu riehumaan lasten kanssa ja on hauskaa ja ihanaa. Niin kuin varmaan kaikki muutkin, odotan että tämä poikkeustila-aika päättyisi ja maailma palaisi takaisin uomiinsa. Se ei kuitenkaan taida tapahtua ihan pian, joten parempi lienee yrittää pysyä positiivisena. ♡
Voikaa hyvin ja pysykää terveinä. Minä pyrin samaan, ja lisäksi kampaamaan hiukset silloin tällöin ja lenkkeillä edes joskus. ;)
En tykkää "levitellä likapyykkejä" julkisesti, mutta nyt tuli vähän huono omatunto. Se, että kirjoitan eristäytymisajasta (-mikä tälle on muuten järkevä sana? Emme ole karanteenissa, eikä täällä ole ulkonaliikkumiskielttoja tmv. Vapaaehtoinen sosiaalinen eristäytyminen taas on rasittavan pitkä ja jankkaava jatkuvaan käyttöön. Kirjoitan eristyksestä, mutta tarkoitan siis edellä mainittua, ainakin tällä hetkellä. ) positiiviseen ja kannustavaan sävyyn, ei tietenkään tarkoita, ettei täällä käytäisi mitään negatiivisia tunteita läpi. Kirjoitan nyt vähän auki negailuja, olkaatte hyvät! ;)
 |
| Räntää rätkii, ärsyttää! |
Perhe-elämä
Perheeseemme kuuluu siis kaksi rakasta, mutta rasittavan aktiivista lasta (iät 5 ja 2-vuotta), sekä avopuolisoni (josta kirjoitan yleensä lyhyemmin vain miehenäni), joka on nyt viettänyt 2 viikkoa vapaavuorossa kotona seuranamme.
Ensimmäiset eristyspäivät olin varma, että parisuhteemme ei mitenkään voi tulla kestämään kahta viikkoa yhdessä 24/7. Kaikki mitä toinen teki, tai jätti tekemättä otti päähän. Mutta tilanteen tasoituttua, pakko myöntää, mies otti hyvin hommat haltuun, ja osallistuu tasapuolisesti lasten viihdyttämiseen, etenkin ulkoilujen suhteen.
Ja nuo
Kaikki jotka on nähneet minut yhdessä lasteni kanssa, tietävät että olen heidän saatavillaan seitsemän päivää viikossa ja kellon ympäri. Aina ei vain jaksaisi, tekisi mieli mennä kaappiin piiloon syömään suklaata, ja itkeä ihan vähän. Oikeasti, valitan vähän, kerjään sympatiaa mieheltäni (tai vanhemmilta, tai keneltä vain läheiseltä joka sillä hetkellä jaksaa kuunnella) ja jaksan taas. Ja syön salaa vähän sitä suklaata.
 |
| Leipominen lasten kanssa, pahimmillaan sairaan rasittavaa, parhaimmillaan kivaa tekemistä ja hetken tyytyväiset lapset. |
Ulkoinen habitus
Sitähän voisi kuvitella, että kotiin eristäytyessä jää kivasti aikaa hoitaa myös ulkonäköään. Tiedättehän, värjätä hiukset, sheivata sääret,pestä, kuoria, kosteuttaa, nyppiä, viilata, maalata, hioa ja lakata. Mutta ei. Minähän olen ollut kotiäitinä viime vuodet jo muutenkin. Jos näille toimenpiteille ei meinaa löytyä rauhallista hetkeä normaalissakaan arjessa, niin ei kyllä löydy nyttenkään, kun esikoinenkin on kotona, ja normaalien arkirutiinien lisäksi pitää huolehtia etäkoulutehtävistä ja ruokahuollosta koko perheelle ym.
Tunsin oikein piston sydämessäni, kun ystäväni Sini haastoi minut instagramissa lisäämään kuvan itsestäni, ja tägäämään sitten 10 muuta kaunista naista. Kiitos Sinille, että ajattelit minusta niin kauniisti. Mutta kun peilistä katsoi kunnon kotipeikko, hiukset takkuisella mammanutturalla, ilman meikkiä ja keskellä päivää pyjamapaidassa, oli pakko hieman potkaista itseäni takamukseen ja kammata naamani, ja koittaa hieman skarpata.
Lenkille yritän pujahtaa silloin tällöin, mutta myönnän olevani mukavuudenhaluinen laiskimus. Minusta lenkkeily olisi mukavinta joko ystävän kanssa tai hyötyliikunnan merkeissä, mutta nyt kun nämä sosiaaliset kontaktit ja kauppareissut on karsittu minimiin, ja leikkipuistotkin suljettu, on mulle tosi vaikeaa kaapia motivaatiota painua lenkille ihan yksin. Etenkin jos sataa. (Joku vinkkasi äänikirjoista, se voisi olla hyvä juttu!)
 |
| Ystävän instamaininnan ansiosta innostuin edes yhtenä päivänä meikkaamaan ja pukemaan päivävaatteet! Mikä saavutus! :D |
Kotityöt
Tässäpä toinen huonon omantunnon paikka. Sillä nythän olisi vuosisadan tilaisuus konmarittaa koti. Mutta ei, tähän pätee osittain samat perustelut kuin yllä olevaan. Ja sen lisäksi, tämä kotona olo myös saa hieman lannistumaan jotenkin. Teen välttämättömät, siivoan keittiön silloin tällöin, imuroin ja pesen pyykkiä sen verran, että puhdasta riittää päälle (mikä on tässä tilanteessa aika pieni vaatimus, lue ylempää että sama pyjama toimii toisinaan hyvinkin sekä yö- että päiväasuna). Mutta en ole innostunut ikkunoita pesemään, enkä järjestelemään kuiva-ainekaappiamme. Kadehdin syvästi niitä oman elämänsä "marthastewartteja", jotka inspiroituvat jatkuvasti puunaamaan kotejaan, kun "on kerrankin aikaa!"
 |
| "Leikkispä joku mun kaa!" |
Tässä kohtaa olemme onnellisessa asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi koronatilanne ole merkittävästi vaikuttanut taloudelliseen tilanteeseemme. Mieheni työt jatkuvat, ja minä olen kotona kuten tähänkin asti. Asuntomme Suomessa on kuitenkin yhä myynnissä, eikä yleinen taloustilanne taida nyt sen myymistä helpottaa. Tässä tulee ikävästi takkiin. Mutta kun tiedostan miten moninverroin vaikeampia taloudellisia haasteita ihmiset ympäri maailman tällä hetkellä kokevat, enpä viitsi edes valittaa.
Vapaa-aika
Tämä kohta sisältää ehkä eniten harmituksen aiheita. Muutimme ekaa kertaa elämässämme maailmalle, keskelle kaikkea, tarkoituksenamme matkustella paljon nyt kun välimatkat on lyhyet. No emmepä ehtineet tehdä yhtäkään matkaa Unkarin rajojen ulkopuolelle, kun korona-kakka alkoi osua tuulettimiin, ja rajat sulkeutua. Sikäli meillä oli tässäkin tuuria, asummehan ajomatkan päässä esimerkiksi Pohjois-Italian ja Itävallan korona-alueista. Siis ettei tullut lähdettyä, ei olisi ollut kiva kunnia olla Pápan ensimmäinen koronatapaus. Mutta kyllä. Kaipaan matkustelua, ja jopa sitä tietoisuutta, että olisi matka varattuna vaikka puolen vuoden päästä, että olisi jotain kivaa odotettavaa. Tai että voisi odottaa kivoja vieraita meille kylään.
Myös ainoat henkireikäni tästä kotielämästä, joogatunnit, lenkit ja lounastreffit ym. on peruttu. Joten kun mieheni jo odotteli alkavaa työvuoroputkeaan että "pääsee tekemään edes jotain järkevää!", saatoin huokaista syvään ja pyöräyttää vähän silmiäni. Niinpä. Mä en pääse.
 |
| Viime keväänä mummon kanssa lomalle lähdössä... Seuraavaa reissua odotellessa muistot lämmittävät. Vähän. |
No siinäpä teille negatiivisuutta kerrassaan. Oikeasti elämä ei ole niin musta-valkoista. Välillä tympii ja on lannistunut olo, eikä mikään huvita. Välillä innostuu riehumaan lasten kanssa ja on hauskaa ja ihanaa. Niin kuin varmaan kaikki muutkin, odotan että tämä poikkeustila-aika päättyisi ja maailma palaisi takaisin uomiinsa. Se ei kuitenkaan taida tapahtua ihan pian, joten parempi lienee yrittää pysyä positiivisena. ♡
Voikaa hyvin ja pysykää terveinä. Minä pyrin samaan, ja lisäksi kampaamaan hiukset silloin tällöin ja lenkkeillä edes joskus. ;)
Kommentit
Lähetä kommentti