Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen vuosipäivä

 Huimaa, 21.11 tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun rahtasin kaksi ipanaa ja itseni Kuopiosta Helsingin kautta Wieniin, ja sieltä sitten mieheni kera vielä tänne Unkarin Pápaan. Kuopus oli vielä pieni, joten etenkin toinen lento ja kentällä pyöriminen ilman rattaita oli sanalla sanoen melko raskasta, mutta niin on nämäkin asiat kiinni siitä mistä katsoo, sillä nyt tänä koronavuotena historiankirjoihin jäävänä aikanahan sitä oikein ikävöi noita helpon matkustamisen aikoja! Tänne asti kuitenkin päästiin, ja vaikkei varmaan mikään mennyt tänä vuonna kuten olisi voinut odottaa, olemme kuitenkin asettuneet tänne hyvin, ja tämä söpö pieni kotikaupunkimme tuntuu jo kodilta.

Lentokentällä vuosi sitten. Itkunsekaisten hyvästien jälkeen matkalla kohti uutta kotimaata.

Ennen tänne muuttoamme minulla oli jotain ennakko-odotuksia, joista kirjoittelin tämän postauksen . Nyt voisin vähän palata tuon postauksen ajatuksiin, ja tehdä hieman yhteenvetoa kuinka asiat ovat sitten lähteneet rullaamaan, ja miten olemme löytäneet omat paikkamme täkäläisessä yhteisössämme. Koetan käydä asioita läpi samaan tahtiin kuin verrokkipostauksessa, itseni tuntien ajatukset saattavat kuitenkin karkailla välillä sivuraiteille, joten pidätän oikeuden rönsyilyyn.

Asuminen

Kotimme on osoittautunut hyväksi valinnaksi, ja viihdymme tässä hyvin. Pieniä juttuja toki on vuoden mittaan löytynyt, mitkä ehkä itse laittaisi toisin, mutta pääasiassa taidan olla viihtynyt tässä kodissa paremmin kuin yhdessäkään aiemmassa, ja niitähän kyllä riittää! Kuten eräs bloggaajakollega asian osuvasti tiivisti, vuosi sitten olisimme pitäneet ulkonaliikkumiskieltoja, maskipakkoja ja kotikaranteeneja johonkin apokalyptiseen elokuvaan kuuluvina asioina. Nyt kun ne kuitenkin ovat muuttuneet arkipäiväksi, on oppinut arvostamaan omaa, aidattua takapihaansa vieläkin enemmän. Kevään lockdownin aikaan oli henkireikä että oli tilaa olla ulkonakin, mutta kyllä pihalla etenkin kesemmällä, allasaikaan tuli vietettyä aikaa muutenkin. Esikoisen oppi uimaan ja lähes kasvatti evät selkäänsä. Myös ruoka valmistui usein joko kaasugrillissä tai avotulella padassa poristen. Mies onkin hionut Bógracs-lihapatareseptinsä suorastaan kielen vieväksi, ja sitä poristellaan padassa tuntikausia makujen tiivistyessä herkulliseksi. 

Ensivaikutelmia uuden Kotimme pihalta marraskuussa 2019

Vedenlaatu on kalkkipitoista kuten etukäteen olinkin kuullut, ja suodatin juoma- ja kahvinkeittoveden suodatinkannussa. Muuten käytämme suoraan hanavettä. Iho ja hiukset oikutteleva välillä, mutta en tiedä johtuuko se vedestä, vai onko se vain ihoni/hiusteni ominaisuus.

Uuteen kotiin tutustumassa ennen muuttoa

Televisiostamme näkyy monia eri suoratoistopalveluita ja kanavia, joten töllötettävää riittää jos joskus vuoron saan. Minun vanhempaan pikkutöllöttimeeni ei kanavia olla saatu laitettua, toisinaan chromecastin kautta katselen siitä jotain. Olen kuitenkin koukuttunut e-kirjoihin joita aloin lukemaan kun etukäteen varaamani suomenkieliset kirjat oli luettu, joten mieluummin nappaankin tarinaa käteeni ja uppoudun hyvään kirjaan, jos vapaa-aikaa liikenee.

Kodin sijainti on hyvä, sopivan pyöräilymatkan päässä sekä kouluun että keskustaan. Alueella rakennetaan paljon, edelliset asukkaat eivät varmaan pian tunnistaisi vanhaa kotikatuaan, mutta ihan vierestä löytyy vanhempaakin rakennuskantaa sekä tärkeimmät palvelut.

Näkymä keittiönikkunasta marraskuussa 2019


Tukiverkosto ja ystäväpiiri

Näinä someaikoina kun ihmisiä on muutenkin opastettu pitämään etäisyyttä läheisiinsä, on yhteydenpito suomikamuihin ja sukulaisiin ollut yllättävänkin vaivatonta whatsapp-videopuheluiden kautta. Lapset soittavat käytännössä päivittäin jollekin mummolle, papalle, kummille tai kaverille, joskus näille kaikille. Useimmiten ei ole edes mitään asiaa, kunhan pidetään linjaa auki ja vaikka nautitaan aamupalaa mummon kanssa tai kierrellään torilla papan mukana. Tänään seurasimme kun toinen mummo leipoi ruisleipää Suomessa. Arkista yhdessäoloa vähän uudenlaisella tavalla. 

Vähitellen olemme kaikki löytäneet myös "omat ihmisemme", ystävämme täältä. Paikallisten suomiperheiden lisäksi on ollut helppo tutustua esikoisen luokkatovereiden vanhempiin, ja erilaisista harrastuksista löytyy myös hyviä tyyppejä. Yhteisöllisyys täällä on vahvaa, kun kaikki perheet ovat samassa tilanteessa. Vaikka koronarajoitukset tällä hetkellä asioita mutkistavatkin, olemme ehtineet saada välähdyksiä vahvasta yhteisöstä jossa tehdään paljon yhdessä, autetaan sekä toisiamme että myös paikallisia ihmisiä täällä, neuvotaan, jaetaan ja koetaan yhdessä. Esimerkkeinä nyt apu koulukuljetuksissa, joulukorttikuvaukset, Angel Tree -keräys orpokodin lapsille, erilaiset tapahtumat ja vapaaehtoisten vetämät harrastukset jne.

Linnan puistossa 2019

Esikoisen on löytänyt hyviä ystäviä luokaltaan. Pientä haikeutta täällä tosin aiheuttaa suuri vaihtuvuus kavereissa. Ihmiset ovat eripituisilla komennuksillaan täällä, joten myös luokkakaverit vaihtuvat usein. Olen yrittänyt neuvoa tytärtäni, ettei "laittaisi kaikkia munia samaan koriin", ja ystävystyisi vain yhden hyvän tyypin kanssa. Vaan leikkisi laajasti monien lasten kanssa, jolloin yhden lähtiessä ei sitten tarvitse aloittaa taas tyhjästä kavereiden etsintää. Pienimmäisen kaveripiiri koostuu Toistaiseksi lähinnä esikoisen kavereista ja heidän pikkusisaruksistaan. Ehkä omia ystäviä löytyy sitten kun hänkin menee "kouluun", mahdollisesti ensi syksynä. Miehelleni on muodostunut omat piirinsä työkavereista ja muista suomalaisista.

Piparkakkujen koristelua viime viikolla 

Kaikilla on siis seuraa ja uusia ystäviä, mutta on sanottava että nämä piirit koostuvat enimmäkseen muista "mamuista". Unkarilaisiin koen olevan hiukan hankala tutustua, kun monet ajattelevat englannin puhumista. Naapureiden kanssa aletaan vähitellen pääsemään kuitenkin puheväleihin, lapsenvahtimme on unkarilainen jne, eli ajan kanssa tulee näitä paikallisiakin tuttavuuksia.

Ajankulu ja harrastukset 

Tässäkin koronavuosi on lyönyt kapuloita rattaisiin monessa kohtaa, mutta näin rajoitettunakin versiona tekemistarjonnasta voisi sanoa, että kyllä täältä ajanvietettä löytyy. Rajoitusten salliessa olen osallistunut esimerkiksi joogatunneille, kirjakerhoon, sip&paint maalausiltaan jne. Lähietäisyydeltä löytyy myös kivoja lähikohteita käydä patikoimassa tai vaikka ratsastamassa (Itse en ole vielä kokeillut) tai tutustumassa viinin viljelyyn.

Tutustumassa Döbrönten raunioihin

Lukuharrastuksessani pääsin pitkälle hamstrauksillani jota toin Suomesta muuttokuormassamme (hyödynsin mm. kirjaston "ota tai jätä" -hyllyt), mutta lopulta annoin periksi ja aloin lukemaan myös englanniksi. Vielä suurempi myönnytys oli tilata vuosien jahkailun jälkeen e-kirjasovellus. En edes tiedä miksi jahkailin näinkin pitkään, jotenkin se konkreettisen kirjan tuntu kädessäni on tuntunut niin ihanan aidolta ja oikealta. Yllätyksekseni olenkin nyt mieltynyt e-kirjoihin, ja niitä on helppo lukea hämärämmässäkin, loisto-ominaisuus aikaisin nukkumaan menevän pikkuihmisen äidille.

Sip&paintin myötä sain pienen sykähdyksen vanhan harrastukseni pariin, ja olenkin sittemmin maalannut sekä piirtänyt selkeästi useammin kuin piiitkään aikaan. Olisi kuitenkin kiva jos nämä kokoontumisrajoitukset taas joskus tästä höltyisivät, ja pääsisi ohjatusti taiteilemaan kivassa seurassa.



Myös liikuntaharrastuksia löytyisi laidasta laitaan, erityisesti vapaaehtoisten pitämiä ryhmiä meille expateille, mutta jos uskaltaa olla välittämättä kielimuureista, valikoima laajenee entisestään.

Elokuviin en ehtinyt kertaakaan ennen kuin rajoitukset iskivät päälle. Kotisohvalta käsin voi kuitenkin nauttia elokuvista halutessaan, joten tässäkin kohtaa jaksetaan odottaa sosiaalisempia menoja. Pakkohan näiden rajoitusten on joskus päättyä, onhan!??

Esikoiselle emme ole hirmu aktiivisesti edes etsineet harrastuksia, sillä koulupäivät ovat itsessään jo pitkiä,joka päivä 8.15 - 15.30. Ilmabalettiin (mikä lie oikea suomennos?) yritimme häntä syksyllä ilmoittaa ystävänsä kanssa,  mutta valmentaja ei vastannut yhteydenottopyyntöihin, liekö syynä taas kerran tiedätte-kyllä-mikä. 

Unkarilainen arki ja palvelut

Nykyaikana monet arkiset asiat pyörivät melko muuttumattomina asuinpaikasta riippumatta. Ainakin toistaiseksi olen pärjännyt suomalaisella pankkitililläni ja ilman unkarilaista puhelinliittymää. Jälkimmäinen olisi kyllä usein tarpeellinen nettitilauksia tehtäessä, mutta jotenkin niistäkin on ilman selvitty. Posti tosiaan kulkee, mutta tässäkin (kuulostaako jo samaan kohtaan jumiutuneelta äänilevyltä?) on korona tuonut hidastuksia matkaan. Kun lennot ei kulje vanhaan tahtiin,eipä muuten kulje postitkaan.

Hyvää kannattaa odottaa, jokainen postipaketti Suomesta on kuin pieni joulu!

Ruokakaupoista yms olemme löytäneet jo suosikkimme, ja tiedämme suurinpiirtein mistä mitäkin kannattaa etsiä. Olen onnistunut jopa aktivoimaan muutamien lempiliikkeideni kanta-asiakaskortteja, asia josta suomalainen tuntee erityistä mielihyvää, hahah.

Vuosi ulkosuomalaisena

Kaikenkaikkiaan vuosi Unkarissa on kulunut nopeasti, ja ollut positiivinen kokemus. Vielä on paljon nähtävää ja koettavaa, ja jos komennus olisi ollut vain vuoden mittainen, nyt varmasti tuntuisi haikealta kun niin monta asiaa on jäänyt tekemättä ja kokematta tänä vuonna. 


Oma identiteettini ulkosuomalaisena hakee yhä raamejaan. Olen kotiutunut hyvin yhteisöömme, mutten koe olevani oikea maahanmuuttaja, kun en ole tänne pysyvästi jäämässä. Myös kansainvälinen yhteisömme luo oman kuplansa, tuntuu että olen päässyt enemmän sisälle vaikkapa norjalaiseen kulttuuriin kuin unkarilaiseen. Ja silti, olenhan minä ulkosuomalainen täällä asuessani. Lapsistani nuorempi ei ollut täyttänyt kahta vuotta tänne muuttaessamme. Tuntuu hurjalle ajatella, että kotiin palatessamme hän on viettänyt isomman osan elämästään Unkarissa kuin Suomessa! Perheemme on täällä ollessamme myös täydentynyt kahdella niin rasittavalla, mutta silti niin ihanalla karvapyllyllä. 

Norjalaisten järjestämällä brunssilla lokakuussa. Marraskuussa olisi ollut Suomi, Ruotsi ja Viro emännöintivuorossa, mutta kokoontumisrajoitusten tiuketessa siirrettiin se hamaan tulevaisuuteen. 

Kuopuksen kolmivuotispäivän myötä ensi vuoden alussa päättyy myös aikani kotihoitovapaalla, ja joudun irtisanoutumaan työstäni. Tämä askel jännittää aika lailla, olenhan ollut liki koko aikuisikäni saman firman palveluksessa (työnantaja on vaihtunut, mutta yritys on pysynyt samana). Silti, ajattelin lähtiessämme, ja ajattelen yhä, että tämä kokemus on mahdollisuus, jota ei joka viikko eteen tule. Uskon että elämä kantaa vielä kotiin palattuammekin, ja toivottavasti joku työnantaja näkee nämäkin vuodet vahvuuksina sitten joskus, sillä kyllä nämä vuodet antavat paljon.

Ei pääse yksinäisyys yllättämään tämän kasan alimmaisena ;)

Monikaan asia ei ole mennyt tänä vuonna kuten etukäteen ajattelin... Mutta hei, kenellä meni? 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jäähyväiset Pápalle

 Aiemmista suunnitelmistani poiketen en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua blogini kauniisti paketoivaa jäähyväiskirjoitusta, vaikka paluumuutimme Suomeen jo heinäkuun alussa. Syy tähän on niinkin yksinkertainen, että aluksi en vain pystynyt, ja sitte, mitä enemmän aikaa kului, sitä syvemmälle mielen perukoille vaipui blogin päivittäminen. Viszontlátásra Pápa  Miksikö en heti pystynyt? Olen sen verran tunteellinen ihminen   itkupilli, että yksinkertaisesti kävin läpi aikamoisia tunnemyrskyjä hyvästellessämme elämäämme rakkaaksi käyneessä Pápassa. Muutto Suomesta Unkariin oli aikanaan henkisesti raskas, kun taakse jäi ystävät ja perhe. Kuitenkin jo lähtiessämme tiesimme myös palaavamme, ja että (todennäköisesti) kaikki rakkaat ihmisemme odottaisivat meitä täällä kun palaamme. Nyt takaisin muuttaessamme taas jouduimme hyvästelemään monia läheisiksi ja tärkeiksi muodostuneita ystäviä tietäen että osaa heistä emme väistämättä näe enää koskaan,  koska yhteisömme väestä suurin osa oli myös k

Kotiäitikomennus päätökseen!

 Saatuani Digitaalisen markkinointiviestinnän opintoni valmiiksi maaliskuussa, on mieli alkanut vaeltelemaan jo tulevaan syksyyn, ja uuden työn etsimiseen. On kulunut useita vuosia siitä kun olen viimeksi töitä hakenut ja kaikki on muuttunut, eikä vähiten pelkästään jo ne hakemuskirjeet! Enää ei taida riittää pelkkä wordilla rustattu listaus työkokemuksestani, nyt  pitää erottua visuaalisesti näyttävillä saatekirjeillä. Koska blogini on minun juttujeni areena, kirjoitan nyt tällä kertaa omista työnhakuhaaveistani ja ajatuksistani myös tänne. Joskus maailmankaikkeus kuulee mitä sinne kuiskataan... ;)  Myös itse hakija on muuttunut. Kun viimeksi hain töitä olin lapseton kolmikymppinen lähiesimies-opiskelija, ja tiesin haluavani täsmälleen sen pestin mitä hain ja jonka sain. Nyt yli nelikymppisenä kotiäitinä haen uusia polkuja, enkä ole edes ihan varma missä ne polut saattaisivat kulkea. Tulen syksystä alkaen pyörittämään lapsiperhearkea yksin (ainakin jonkun aikaa), joten minulle tutut k

Kotiäiti opiskelee ja muita hyviä vitsejä

Ennen kuin edes aloitankaan varsinaisesta aiheestani, suokaa minulle anteeksi pitkäksi venähtänyt blogihiljaisuus. Jo aloittamani vuosikatsauskin jäi ikävästi kesken, mutta jaksamista ei nyt vain yksinkertaisesti riittänyt tähän projektiin, syistä joista otsikkokin juontuu. Yritin siis saattaa opintoni päätökseen tältä keväältä, mutta eihän se homma sitten mennytkään kuten siinä kuuluisassa pitsihuvilassa rannikolla. Mutta palataanpa nopeasti viime syksyyn ja opiskelujeni alkuun. Kukkivia puita Unkarissa keväällä 2022 Kuopukseni aloitti paikallisten säädösten mukaan koulutaipaleensa kolmen ja puolen vuoden kypsässä iässä viime syksynä. Tähän saakka olin hoitanut häntä kotona, eikä minulla ollut suurempia ongelmia miettiä miten aikani kulutan, mutta nyt minulle vapautui yhtäkkiä rutkasti lisäaikaa arkipäiviini. Edessä alkoi siintelemään myös työelämään paluu noin vuoden päästä, syksyllä 2022, joten aloin miettimään miten voisin virkistää hieman omaa osaamistani sekä "pitää itseäni