Tiistai
Saimme koko tyttökolmikko nukuttua hyvät yöunet isomummolassa. Varmaan edellinen hyvin valvottu yö teki tehtävänsä, kun "vieraassakin" paikassa uni tuli niin helposti.
Aamulla keiteltiin mummon kanssa puurot ja kahvit, sekä kutsuttiin isänikin kahville.
Kymmenen aikoihin mummo lähti jumppaamaan (moniko jaksaa vielä 89-vuotiaana?), ja me tytöt suunnattiin viimeistä kertaa Suomen kotia kohden, aikeinamme päästä siivoamaan asuntoa mukaan hälytettyjen mummojen, eli äitini ja avoanoppini kanssa.
Perille päästyämme huomasimme, ettei ollut vielä toivoakaan mahtua siivoamaan sinne muuttomiesten hommien keskelle.
No ei kun taas kerran autojen nokat kohti toista olohuonettamme Matkusta. (Asumme lähellä, ja myös työskentelen siellä työssä ollessani, mitkä seikat selittävät ilmeistä paikanvalintaa.) Vähän hodaria ja pehmistä muksuille ja sitten kierreltiin ihastelemassa jouluisia houkutuksia aikamme kuluksi. Matkuksen yläkertaan oli auennut Jouluseikkailu , joka viehätti ainakin meidän alle kouluikäisiä lapsiamme ihan valtavasti! Kiersimme sen monta kertaa ympäri ja ihastelimme sen yksityiskohtia. Viikonloppuisin reitin varrelta löytyvässä tuvassa voi kuulema tavata itsensä joulupukinkin!
Vielä lounasta ja takaisin asunnollemme. Nyt pääsimme jo vähitellen siivouspuuhiin. Tai oikeastaan mummojen tehotiimi pääsi. Minullehan kävi perinteisesti, muutaman hyllyn pyyhittyäni kuopus alkoi olemaan muuttuneesta päivärytmistä johtuen niin väsynyt, että itkujen jälkeen nukahti imetykseen syliini. Ja niin minä taas istuin katselemassa kun muut tekivät hommia kotonamme. Ei mikään kuningasidea edes ottaa lapsia mukaan, mutta näitä aikatauluja ei voinut etukäteen ennustaa, ja lapseni on aika äitiriippuvainen tällä hetkellä.
Vihdoin alkoi näyttää sille, että homma saadaan kuin saadaankin pakettiin. Kiittelimme esikoisen kanssa kotia kivoista vuosista, ja toivoimme että koti saisi pian uudet kivat ihmiset asukkaikseen.
Parkkipaikalla hyvästelimme anopin, enkä meinannut kyyneliltä saada sanaakaan suustani. Minulla on kyllä ollut onnea anoppiarpajaisissa, kun sain niin ihmeellisen ihanan naisen elämääni poikansa myötä. Esikoistakin jo itkettää mummoikävä, mutta lupasin, että isi etsii mummoille lentoja ja kutsutaan heidät kylään ihan pian! Että terkkuja vaan "isi" jos luet tätä! ;)
Yöksi taas isomummolaan, kujeet suurinpiirtein samat kuin edellisiltana. Lapset tuhisevat taas jo tuossa vieressäni, paras painaa omakin pääni tyynyyn ihan pian. Huomenna lennetään kohti uutta kotia ja kotimaata.
Keskiviikko
Vihdoin meidän varsinainen muuttopäivämme!
Aamu kulki samoja ratoja kuin edellinenkin. Puuroa, kahvia, isäni kylässä ja myöhemmin äitikin. Uudelleenpakkailin laukkujamme, ja lapset purki niitä sitä mukaa uudestaan.
Lounasaikaan mummoni väläytti vanhaa omaa itseään, ja pyöräytti meille suussasulavan karjalanpaistin. Ihana oli saada oikein perinteistä suomiherkkua läksiäisiksi. Vanhempi lapsistanikin pyysi lisääkin, ihme, jota ei äidin lihapatojen ääressä juuri tapahdu.
Yhden aikaan taksi tuli hakemaan meitä kentälle. Yritin selviytyä äitini hyvästelemisestä halaamalla nopeasti ja sanomalla mahdollisimman vähän. Kyllä äiti tietää muutenkin ♡. No ei tälläkään taktiikalla kyyneliltä vältytty. Mummo on auttanut meitä etenkin nyt lähipäivinä niin paljon, että tuntuu kyllä ihan oudolta kun apu ja seura (hah, lehdennimet ei tarkoituksella) ei olekaan enää niin lähellä.
Lentokentällä meitä oli vastassa lasten kummi sekä isäni. Ja taas minnuu itketettiin! Huoh. Mutta osaan kyllä olla kiitollinen siitä, että elämässäni, ja lasteni elämässä on niin monia läheisiä ihmisiä joita ikävöidä. Onhan sekin jotakin!
Ensimmäinen lentomme Kuopiosta Helsinkiin sujui melko hyvin. Avuliaat kanssamatkustajat hieman auttoivat esikoista matkalaukkunsa (-mikä ajatuskatkos minulta antaa viisivuotiaan edes ottaa omaa laukkua raahattavakseen! ) kanssa lentokoneen portaissa ym. Kuopus nukkui ison osan matkasta, joten tämä etappi sujui melko iisisti.
Helsingissä olimme kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta vaihtoaika oli riittävä ja ehdimme hyvin jatkolentoportille. Mutta kyllä minä varmaan aikamoinen kassialma siellä olin raahatessani yhtä lasta lainarattaissa, isoa myttyä talvitakkejamme, reppuani, käsilaukkuani, ja taluttaen esikoista joka veti perässään vielä matkalaukkuaan.
Portin löydettyämme söimme jäätelöt, ja melko pian pääsimmekin jo koneeseen. Alkumatka sujui oikein kivasti. Söimme kentältä ostettuja sipsejä ja muitakin herkkuja. Lapset piirtelivät kännykälläni ja touhusivat muutakin.
Koettelemukset alkoivat ensimmäisen tunnin jälkeen, kun esikoisella alkoi aika käymään pitkäksi. Myös kuopus kiemurteli paikoillaan, ja noin viimeiset kaksikymmentä minuuttia huusi aivan täyttä huutoa potkien ja rimpuillen. Saimme monenmoisia katseita, onneksi ehkä kuitenkin enimmäkseen kannustavia. "Strong baby!", sanoi ohi kulkevat vanhemmat herrasmiehet meille. Todellakin, olin jo aivan rätti hänen pitämisestään.
Wienin kenttä oli melko selkeä, iso ja siisti. Ainut miinus, etten nähnyt missään lainattavia lastenrattaita, joten paitsi että raahasin samaa tavaramäärää kuin Helsingissäkin, raahasin nyt sylissäni vielä kuopusta, ja osan matkasta kävelimme (alle) kaksivuotiaan tahtiin. Käveltävä matka oli vieläpä melko pitkä, ja mietin jo miten ihmeessä selviämme matkalaukkujen luokse. Tässä vaiheessa on mieheni taisi saada minulta "hieman" äkäisensävyisen puhelun, jossa vilisi vannomisia kuten: "En enää koskaan!" ja ehkäpä myös valikoima ärräpäitä. Että sellainen romanttinen ele minulta...
Onneksi kiukut unohtui, kun rattaat ja laukku löytyivät, ja kun näin lasten ilon isänsä nähdessään. Pienimmäinenkin kaiken väsymyksensä keskellä oikein jähmettyi isiä tuijottamaan. Isi sai lapset huomaansa ja ystävällinen taksikuski auttoi tavarakärryn kanssa.
Alkoi noin puolentoistatunnin ajomatka Wienistä Unkariin ja Pápaan. Lapset nukkuivat ja itse lepäilin. Hotellihuoneisto oli kiva ja tilava. Yöllä nukutti hyvin.
Nyt muuton tämä vaihe on ohi, kirjoitan kolmososan kun tavaramme saapuvat Unkariin ja uuteen kotiimme. Nyt kuitenkin alamme tutustumaan uuteen kotikylään ja -maahankin. :)
Saimme koko tyttökolmikko nukuttua hyvät yöunet isomummolassa. Varmaan edellinen hyvin valvottu yö teki tehtävänsä, kun "vieraassakin" paikassa uni tuli niin helposti.
Aamulla keiteltiin mummon kanssa puurot ja kahvit, sekä kutsuttiin isänikin kahville.
Kymmenen aikoihin mummo lähti jumppaamaan (moniko jaksaa vielä 89-vuotiaana?), ja me tytöt suunnattiin viimeistä kertaa Suomen kotia kohden, aikeinamme päästä siivoamaan asuntoa mukaan hälytettyjen mummojen, eli äitini ja avoanoppini kanssa.
Perille päästyämme huomasimme, ettei ollut vielä toivoakaan mahtua siivoamaan sinne muuttomiesten hommien keskelle.
No ei kun taas kerran autojen nokat kohti toista olohuonettamme Matkusta. (Asumme lähellä, ja myös työskentelen siellä työssä ollessani, mitkä seikat selittävät ilmeistä paikanvalintaa.) Vähän hodaria ja pehmistä muksuille ja sitten kierreltiin ihastelemassa jouluisia houkutuksia aikamme kuluksi. Matkuksen yläkertaan oli auennut Jouluseikkailu , joka viehätti ainakin meidän alle kouluikäisiä lapsiamme ihan valtavasti! Kiersimme sen monta kertaa ympäri ja ihastelimme sen yksityiskohtia. Viikonloppuisin reitin varrelta löytyvässä tuvassa voi kuulema tavata itsensä joulupukinkin!
Vielä lounasta ja takaisin asunnollemme. Nyt pääsimme jo vähitellen siivouspuuhiin. Tai oikeastaan mummojen tehotiimi pääsi. Minullehan kävi perinteisesti, muutaman hyllyn pyyhittyäni kuopus alkoi olemaan muuttuneesta päivärytmistä johtuen niin väsynyt, että itkujen jälkeen nukahti imetykseen syliini. Ja niin minä taas istuin katselemassa kun muut tekivät hommia kotonamme. Ei mikään kuningasidea edes ottaa lapsia mukaan, mutta näitä aikatauluja ei voinut etukäteen ennustaa, ja lapseni on aika äitiriippuvainen tällä hetkellä.
Vihdoin alkoi näyttää sille, että homma saadaan kuin saadaankin pakettiin. Kiittelimme esikoisen kanssa kotia kivoista vuosista, ja toivoimme että koti saisi pian uudet kivat ihmiset asukkaikseen.
Parkkipaikalla hyvästelimme anopin, enkä meinannut kyyneliltä saada sanaakaan suustani. Minulla on kyllä ollut onnea anoppiarpajaisissa, kun sain niin ihmeellisen ihanan naisen elämääni poikansa myötä. Esikoistakin jo itkettää mummoikävä, mutta lupasin, että isi etsii mummoille lentoja ja kutsutaan heidät kylään ihan pian! Että terkkuja vaan "isi" jos luet tätä! ;)
Yöksi taas isomummolaan, kujeet suurinpiirtein samat kuin edellisiltana. Lapset tuhisevat taas jo tuossa vieressäni, paras painaa omakin pääni tyynyyn ihan pian. Huomenna lennetään kohti uutta kotia ja kotimaata.
Keskiviikko
Vihdoin meidän varsinainen muuttopäivämme!
Aamu kulki samoja ratoja kuin edellinenkin. Puuroa, kahvia, isäni kylässä ja myöhemmin äitikin. Uudelleenpakkailin laukkujamme, ja lapset purki niitä sitä mukaa uudestaan.
Lounasaikaan mummoni väläytti vanhaa omaa itseään, ja pyöräytti meille suussasulavan karjalanpaistin. Ihana oli saada oikein perinteistä suomiherkkua läksiäisiksi. Vanhempi lapsistanikin pyysi lisääkin, ihme, jota ei äidin lihapatojen ääressä juuri tapahdu.
Yhden aikaan taksi tuli hakemaan meitä kentälle. Yritin selviytyä äitini hyvästelemisestä halaamalla nopeasti ja sanomalla mahdollisimman vähän. Kyllä äiti tietää muutenkin ♡. No ei tälläkään taktiikalla kyyneliltä vältytty. Mummo on auttanut meitä etenkin nyt lähipäivinä niin paljon, että tuntuu kyllä ihan oudolta kun apu ja seura (hah, lehdennimet ei tarkoituksella) ei olekaan enää niin lähellä.
Lentokentällä meitä oli vastassa lasten kummi sekä isäni. Ja taas minnuu itketettiin! Huoh. Mutta osaan kyllä olla kiitollinen siitä, että elämässäni, ja lasteni elämässä on niin monia läheisiä ihmisiä joita ikävöidä. Onhan sekin jotakin!
Ensimmäinen lentomme Kuopiosta Helsinkiin sujui melko hyvin. Avuliaat kanssamatkustajat hieman auttoivat esikoista matkalaukkunsa (-mikä ajatuskatkos minulta antaa viisivuotiaan edes ottaa omaa laukkua raahattavakseen! ) kanssa lentokoneen portaissa ym. Kuopus nukkui ison osan matkasta, joten tämä etappi sujui melko iisisti.
Helsingissä olimme kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta vaihtoaika oli riittävä ja ehdimme hyvin jatkolentoportille. Mutta kyllä minä varmaan aikamoinen kassialma siellä olin raahatessani yhtä lasta lainarattaissa, isoa myttyä talvitakkejamme, reppuani, käsilaukkuani, ja taluttaen esikoista joka veti perässään vielä matkalaukkuaan.
Portin löydettyämme söimme jäätelöt, ja melko pian pääsimmekin jo koneeseen. Alkumatka sujui oikein kivasti. Söimme kentältä ostettuja sipsejä ja muitakin herkkuja. Lapset piirtelivät kännykälläni ja touhusivat muutakin.
Koettelemukset alkoivat ensimmäisen tunnin jälkeen, kun esikoisella alkoi aika käymään pitkäksi. Myös kuopus kiemurteli paikoillaan, ja noin viimeiset kaksikymmentä minuuttia huusi aivan täyttä huutoa potkien ja rimpuillen. Saimme monenmoisia katseita, onneksi ehkä kuitenkin enimmäkseen kannustavia. "Strong baby!", sanoi ohi kulkevat vanhemmat herrasmiehet meille. Todellakin, olin jo aivan rätti hänen pitämisestään.
Wienin kenttä oli melko selkeä, iso ja siisti. Ainut miinus, etten nähnyt missään lainattavia lastenrattaita, joten paitsi että raahasin samaa tavaramäärää kuin Helsingissäkin, raahasin nyt sylissäni vielä kuopusta, ja osan matkasta kävelimme (alle) kaksivuotiaan tahtiin. Käveltävä matka oli vieläpä melko pitkä, ja mietin jo miten ihmeessä selviämme matkalaukkujen luokse. Tässä vaiheessa on mieheni taisi saada minulta "hieman" äkäisensävyisen puhelun, jossa vilisi vannomisia kuten: "En enää koskaan!" ja ehkäpä myös valikoima ärräpäitä. Että sellainen romanttinen ele minulta...
Onneksi kiukut unohtui, kun rattaat ja laukku löytyivät, ja kun näin lasten ilon isänsä nähdessään. Pienimmäinenkin kaiken väsymyksensä keskellä oikein jähmettyi isiä tuijottamaan. Isi sai lapset huomaansa ja ystävällinen taksikuski auttoi tavarakärryn kanssa.
Alkoi noin puolentoistatunnin ajomatka Wienistä Unkariin ja Pápaan. Lapset nukkuivat ja itse lepäilin. Hotellihuoneisto oli kiva ja tilava. Yöllä nukutti hyvin.
Nyt muuton tämä vaihe on ohi, kirjoitan kolmososan kun tavaramme saapuvat Unkariin ja uuteen kotiimme. Nyt kuitenkin alamme tutustumaan uuteen kotikylään ja -maahankin. :)
Kommentit
Lähetä kommentti